fbpx

kuvassa Jussi Moilanen talvisessa ympäristössäViikon kulttuuripersoonamme tällä viikolla on Moilasen Jussi, 37-vuotias musiikin ja kirjallisuuden taistelukentiltä tuttu kasvo. Jussia kiinnosti jo rajakyläläisenä alakoululaisena tarinankerronta ja niin hän ajautuikin kirjoittajaseura Huutomerkin, Hallaus-lehden päätoimittajuuden, ylioppilasteatterin, näytelmä- ja pelimusan teon, näytelmäkässärien sekä erinäisten bändiprojektien kautta työstämään nykyisiä kiinnostuksenkohteitaan.

Jussi soittaa oman Aimo Huikan soitinorkesterin lisäksi yhtyeissä The Aeon, Kuumet ja HietaKettu. Näiden yhtyeiden ja Jussin musiikkiprojektien skaala vaihtelee poprockista folkin kautta progeheviin. “En ole osannut – enkä osanne ikään – oikein keskittyä vain yhteen asiaan. Monipuolisuus on välillä rikkaus, välillä painolasti. Pyrin siihen, että taiteessani saa näkyä viha ja suru, mutta mukana tulee olla myös iloa ja huumoria.” Jussi kiteyttää monipuolista tyyliään.

Uutena projektinaan Jussi tekee suomenkieliseen laululyriikkaan keskittyvää Sarvesta härkää, sanasta laulajaa -podcastia eli soitinlähetystä Pohjoisen Kulttuurivirran alla.
Sitä on aina ajoittain kuultavissa myös uudessa Radio Kalevassa maanantaisin kello 17 Kulttuurivirran ohjelmapaikalla. “Olen kirjoittanut myös Uuno Kailaksen elämää käsittelevän näytelmäkässärin, jonka joku voi tästä kopata minut tekemään. Siispä: ottakaa minut tekemään!”

Mitä sinulle kuuluu juuri nyt? Millä tavoin vietät vapaa-aikaasi?
Tässähän tämä, tosi kivasti. Talvilomaa viettelen suomen kielen opettajan päivätyöstä. Kävimme avovaimoni Annin kanssa Pikku-Syötteellä laskemassa pitkästä, pitkästä aikaa. Jalat ovat edelleen kipeät ja kaaduttuakin tuli. Ennen vilukissana en erityisesti pitänyt pimeästä talvesta, mutta nykyään talviuin ja -pyöräilen. Talvi onkin muuttunut ihan bestiksi. Joogaan myös silloin tällöin. Olen yrittänyt perehtyä persialaiseen kirjallisuuteen kuten Omar Khaijamiin ja Mawlana Rumiin. Musan puolella olen verestänyt muistojani suomenkielisen musan saralla ja opetellut soittamaan turkkilaista baglamaa. Harmittaa, etten juuri ehdi käymään kaupungilla ja riekkua muiden taiteilijoiden kanssa, mikä sekin olisi tärkeää verkostoitumista ja ideoiden heittelemistä sekä jalostamista. Heittelystä podcastinikin lähti. Päivätyö rajoittaa, ja koronan alkamisen jälkeen kapakoissa käyminen on jäänyt minimiin.

Mitä kantava teemamme, kulttuuri-ilmastonmuutos, merkitsee sinulle?
Minä olen – kuten varmasti niin monet muutkin – aloittanut tekemiseni undergroundista ja siksi näen, että sen esiin nostaminen olisi olennaista institutionaalista taidetta toki unohtamatta. Minusta tuntuu, että aloittelevan artistin on yhä vaikeampi ja vaikeampi saada ensimmäisiä keikkojaan. Ruohonjuureen satsaaminen kannattaa, sillä lopulta me kaikki muutumme vanhoiksi pieruiksi, jolle seuraava sukupolvi on vastareaktio. Jollei niin ole jo käynyt terveisin kitaraa rämpyttävä varhaiskeski-ikäinen. Yhteistyön tiivistäminen olisi mielestäni toinen avain ilmastonmuutokseen. Esimerkiksi kirjallisuuden kentällä on useita toimijoita, joita olisi kiva saada toimimaan enemmän yhdessä. Teatteri, peliala tai vaikka monimediainen valotaide hyötyisivät tällaisesta ristiinpölytyksestä. Hiukkavaaran ja Pikisaaren alueita voisi hyödyntää enemmän sekä tuoda moninaisuutta esiin.

Minkälaista on toimia Pohjois-Suomessa? Millaisena näet Oulun tällä hetkellä?
Kahtalainen. Pohjoisessa ei ole varaa eikä halua lokeroitua, joten kaikki tuntevat kaikki – tai ainakin monet tuntevat monet. Esimerkiksi musapuolella, jonka tunnen parhaiten, ei ole vastakkainasetteluita ja kaikki voivat tehdä kaikkien kanssa. Terveiden käsien kitaristi voi soittaa Heikki Hallanoron kanssa kevyempää musaa. Kuitenkin Oulu on minulle ollut teknologiakaupunki, missä on hyvätkin puolensa muun muassa pelialan kannalta. Tähän olisi hyvä saada vastapainoa. Eräässä lukemassani tutkimuksessa sanottiin, että Pohjois-Pohjanmaalle tulee vähiten kansallisia apurahoja. Syynä pidettiin sitä, ettei täällä ole selvää paikallisidentiteettiä. Syntyjään kainuulaisena ymmärrän tämän. Kainuussa pessimismi jyrää ja Nälkämaan laulu raikaa – niin hyvässä kuin pahassa. Oulu on Pohjois-Suomen sulatusuuni: pohjalaisuutta, kainuulais-savolaisuutta, lappilaisuutta, saamelaisuutta ja ruotsalaisuutta on ripoteltu joukkoon ja se on meidän rikkautemme ja määrittelynvaikeutemme.

Miltä Oulussa näyttää ja tuntuu vuonna 2026? Miten uskot kulttuuripääkaupunkitittelin vaikuttavan pohjoiseen Suomeen?
Varjossakin kukkii. Ehkä kukkameri rävähtää loistoonsa kaikissa väreissään. Uskon sen vaikuttavan positiivisesti ja tämä on jo alkanut. Monet tutut ovat työllistyneet tuotantotöihin jo asian tiimoilta. Pohjoinen kulttuurivirta on vain yksi esimerkkitapaus kuhinasta, jonka kulttuuripääkaupunkius on käynnistänyt. Ei Roomaa eikä kulttuuripääkaupunkia päivässä rakennetta. Uskon vahvasti, että Oulu hyötyy laajalti hankkeesta ja juhlavuodestaan. On eri asia, näkeekö muu pohjoinen Suomi hankkeen omakseen. Heidät on kutsuttava mukaan,
jotta se voisi toteutua.

 

Kuva: Anni Hyypiö