fbpx

Ruoka on keskeinen osa kulttuuria, ja syömiseen liittyvät valinnat kertovat aina osaltaan siitä, minkälaisessa ympäristössä ihminen on kasvanut. Lähiympäristön omaleimainen ruoantuotanto on niin ikään ollut historian aikana omiaan vahvistamaan ihmisten identiteettiä. Oulun kaltaiset rannikkokaupungit ovat vuosisatojen ajan sijainneet ruokakulttuurien risteyskohdissa. Rannikolta käsin on ollut luonteva lähteä myös merten taakse käymään ulkomaankauppaa. Oulu kokosi laajalta alueelta omaksi arvostetuksi vientituotteekseen paitsi tervaa myös maaseudun asukkaiden valmistamaa voita. Myös Oulun lohen tiedettiin olevan valtakunnan keskuspaikoilla hyvässä maineessa.

Ritva Kylli

Kaupunkien ruokakulttuuri on aina poikennut siitä, mitä (ja miten) maaseudulla on syöty. Maaseudun asukkaat ovat tuottaneet ja tuoneet kaupunkeihin syötävää, mutta kaupungeista on säteillyt runsaasti ruokavaikutteita ympäröivälle maaseudulle. Moni kaltaiseni Oulua ympäröivällä maaseudulla kasvanut muistaa nuoruusvuosien Oulu-reissuiltaan käynnit Saaristonkadun varrella sijainneessa Carrolsissa. Pikaruokaketjun hampurilainen tuntui suorastaan taianomaiselta vaihtelulta verrattuna maaseutukodin järkevään ruokavalioon. Yli sata vuotta sitten Ouluun saapuva lähiseudun asukas saattoi puolestaan kiiruhtaa herkuttelemaan vaikkapa riisipuurolla, joka oli suosittua syötävää 1900-luvun alkuvuosikymmenten Suomessa.

Kaupunkiin purjehtineiden laivojen mukana Ouluun saapui vuosisatojen mittaan monenlaisia syötäviä uutuustuotteita. Kun Pohjanlahden rannikon kaupungit vapautettiin kauppapakosta 1760-luvun puolivälissä, oululaiset laivat pääsivät käymään omatoimista ulkomaankauppaa. Laivoja lähetettiin sulan veden aikana esimerkiksi Välimeren suolasatamiin, ja laivojen mukana kulkeutui Ouluun suolan ohella myös viinejä, mausteita ja muunlaisia syötäviä tuontituotteita. 1800-luvun alkupuolella suolaa kuljetettiin Ouluun runsaasti myös Englannin Liverpoolista. Keski-Euroopasta saapuneiden laivalastien mukana kaupunkiin saatiin samaan aikaan muun muassa manteleita, muodikasta leivonnaisten raaka-ainetta.

Kaupankäynti oli satojen vuosien ajan keskitetty Suomessa kaupunkeihin, ja niin sanottu maakauppa oli samaan aikaan periaatteessa kiellettyä. Talonpoikien oli tehtävä markkinamatkoja 1800-luvun puoliväliin asti, jolloin sallittiin kauppapuotien perustaminen myös maaseudulle. Markkinamatkoille Ouluun lähdettiin laajalta alueelta. Mukaan otettiin usein ainakin kotona kirnuttua voita, naudanrasvaa eli talia ja muuta myytäväksi kelpaavaa kauppatavaraa. Kotimatkalle mukaan ostettiin vaikkapa suolaa, viljaa ja suolasilakoita sekä 1800-luvun loppua kohden yhä useammin myös kahvia, vehnäjauhoja ja siirappia.

Oulun kaupunki kokosi ympäröivien maa- ja merialueiden tuotteita vielä sen jälkeenkin, kun markkinamatkojen tekeminen kaupunkiin ei ollut enää talonpojille pakollista. Tammikuun viimeisenä päivänä vuonna 1900 sanomalehti Kalevassa julkaistujen Oulun torihintojen perusteella oululaisten oli mahdollista ostaa torilta erilaisten leipälaatujen ja voin lisäksi muun muassa siikaa, säynäjää, haukea, ahventa, silahkaa sekä maivoja. Siikaa oli saatavana myös suolatussa muodossa, minkä lisäksi torilla myytiin uuden vuosisadan alussa muun muassa ämpäreitä, koreja ja koivuhalkoja. Myös merten takaa tuotuja herkkuja oli kaupungin kauppapuodeissa totuttuun tapaan tarjolla. Torihintojen kanssa samalla sivulla mainosti valikoimiaan Kirkkokatu 18:ssa toimiva hedelmä- ja herkkutavarainkauppa, josta oli mahdollista hankkia herkutteluhetkiin hummereiden ja hanhenmaksan ohella muun muassa ”Caprista, Champignonia, Sparrista, Ananasta y.m. konserveerattuja hedelmiä”. Purkkiherkkusienet, -parsa sekä muut säilötyt kasvikset olivat alkaneet tuoda kesän makuja tässä vaiheessa jo varakkaiden kaupunkilaisten keskitalveenkin.

Ritva Kylli (FT) toimii arktisen ja pohjoisen historian yliopistonlehtorina Oulun yliopistossa. Hänellä on myös ruokablogi Pastanjauhantaa.

Kirjoitus on osa Euroopan kulttuuripääkaupunki, Oulu2026, Arctic Food Lab -ohjelmaa