Pandemian aikana olemme viettäneet paljon aikaa Paltamon mökillä. Hirvenmetsästyksen aikaan metsäteiden varret ovat täynnä autoja ja oranssitakkisia metsästäjiä koirineen. Metsässä olen kulkenut lapsesta asti, mutta metsästys on minulle uusi kulttuurinen ilmiö. Se on monelle tärkeä osa vuodenkiertoa ja yhteisöllisyyttä omassa metsästysporukassa. Metsästyskortin lunastaa vuosittain 300 000 suomalaista – eurooppalaisittain iso osuus kansalaisista.
Kulttuurilaitosten sulkeminen ottaa koville, tarkoitus oli käydä lastenlasten kanssa yhdessä nauttimassa teatterista ja nykytanssista. Neljä kymmenestä suomalaisesta käy teatterissa vähintään kerran vuodessa, en ole yksin esittävän taiteen kaipuuni kanssa.
Kulttuuripääkaupunkihakemuksen valmistelu alkaa olla loppusuoralla. Yksi valintakriteereistä koskee asukkaiden osallistumista kulttuuriohjelman suunnitteluun ja toteutukseen. Pitkään kulttuurin kanssa työskennelleenä olen yrittänyt tosissani astua pois omalta mukavuusalueelta ja tunnistaa uusia kulttuurin ilmentymiä ihmisten elämästä. Kulttuurin käsitettä voi venyttää ilman riskiä sen särkymisestä.
Jokaisen elämässä on kulttuuria, tärkeitä ja merkityksellisiä asioita, jotka tekevät elämästä mielenkiintoisemman ja mukavamman. Kulttuuriset ilmiöt yhdistävät ihmisiä, mutta ne voivat myös erottaa. Ihmiskunnan kulttuuriperintö on lainaa toinen toisiltamme, menneiltä sukupolvilta tuleville. Meille tärkeät perinteiset asiat perunasta ja kahvista keinutuoliin ovat kulttuurista lainaa, jotka olemme ottaneet omiksemme.
Hyvät uutiset tulevat tässä: meidän ei tarvitse valita vain yhtä kulttuuria ja sulkea muita pois, ne mahtuvat elämään rinnakkain. Meidän on vain opittava ymmärtämään, että minun kulttuurini ei ole pois sinun kulttuuristasi. Rikkautta on oppia ymmärtämään ja nauttimaan uusista kulttuurisista ilmiöistä. Juuri sitä uskon Euroopan kulttuuripääkaupunkivuoden tarjoavan meille kaikille, kulttuuri-ilmastonmuutos merkitsee uusia kokemuksia ja ajattelun avartamista.
Piia Rantala-Korhonen, Oulu2026-hankejohtaja
